keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Kivinen tie


  Maassa makaa kuolleita lehtiä.
      Kaupunki on taas syyspimeyden nielemä,
                       märkä ja eloton betonimetsä.

  Vittu mikä mesta.
  Pukumiehet matkalla palavereihin.
  Perheenäidit supermarketteihin.
  Kadun toisella puolen alakouluikäinen lapsi pyöräilee.
  Mietit, miten kokaiinilla voisi lyödä rahoiksi.

          Spora tulee.

      Vittuako tuokin mummo taas tuijottaa.
      Longchampin tumma laukku ja kalliit silmälasit.
      No olet onnistunut, olet.
      Herää nyt edes haudassa.

           Sateenvarjoa en tietenkään omista.
           Ruskeat takkuiset hiukseni kastuvat ja otsatukkakin
                                   liimautuu kiinni otsaan kuin liisteri.
           Vesilätäköt litisevät maihareiden alla.
           Sukkiksissakin on taas yksi reikä lisää, josta
                                                  tuulee sisään.
           Ruosteenvärinen farkkuminihame on vielä rispaantumaton.
           Kaksi väljää toppia päällekkäin; musta ja harmaa.
           Ruskea nahkatakki; paras.
           
      Mustaan kangaskassiin mahtuu punaviinipullo,
                     jonka haen Helsinginkadun Alkosta.
      Ulko-ovella laitapuolen kulkija pyytää huikkaa.
      - Toisen kerran, ja mietin miltä bakteereilta säästyin.

               Ehdin vielä polttaa jointin matkalla.

          Mietin, miks sen ihana paskamaisuus kiehtoo mua.
          Eikä sen tarvii olla virallisesti mun.
          Mut ykskään toinen ämmä ei siihen koske.
          Se olis sellanen kirjoittamaton sääntö. 
          Me ollaan yhdessä, mut sitä ei sanota. 
                                    Silti kaikki tietää sen.
          Mulla on oikeus lähteä koska tahansa.

      Mä kävelen baariin sisään, ja joku horo koittaa lämppää sitä.
      Vilkaisen tilannetta, ja kävelen tiskille hakee bissen.
      Kannan tuopin pöydän luo, 
      asetan sen pöydälle ja istun sohvalle;
             "Ostaako neiti piriä vai lähteekö neiti muualle?"

              Tyttö vaikenee ja kalpenee, lähtee toiseen pöytään.

      Ja tuo rakas kusipää hymähtää tyytyväisenä ja hörppää lisää bisseä.
      - Kiva kun tulit, se haluais sanoa, mut ei sen tarvitse.
                                       Sekin on kirjoittamaton sääntö.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti